Janoinen sydän

Jo aamulla lähdimme aikaisin,
emme hukanneet hetkeäkään.
Me tahdoimme jokaisen minuutin
käyttää tehtäväämme tärkeään.
Me etsimme jokaisen talon,
joka luolan ja onkalon.
Ja hiipuessa jo auringon valon
yhä kysyimme – missä se on?

Ei meitä käskenyt kukaan,
jonka silmämme nähneet ois.
Oman sydämen tuntomme mukaan
me vain kuljimme kauaksi pois.
Oli kaikki se niin päivänselvää,
enää voinut ei jatkua näin.
Me päätimme: jokainen askel
täältä pois on parempaan päin!

Jos vieläkään saata et ymmärtää,
mikä meitä näin vakaasti vie.
Se silloin on vaikea selittää,
ja turhaakin ehkä se lie.
Se kulkee, jota polttaa maa,
se kysyy, joka ei rauhaa saa,
ja se jonka sydän on janoinen
etsii lähdettä totuuden.

Vain yksi voi perille kantaa,
vain yksi on tarpeellinen.
Vain yksi vie lähemmäs rantaa
yli aavojen oikullisten.

Se yksi on sanoista suurin
takaa vuosien tuhansien.
Se murtaa voi valheiden muurin,
sitä kuljemme me etsien.

Siksi rakkaampi on tämä rauhattomuus,
joka meitä näin kuljettaa saa.
Kuin sydämen kuolemanhiljaisuus,
jonka jätimme selkämme taa.

Se kulkee, jota polttaa maa,
se kysyy, joka ei rauhaa saa,
ja se jonka sydän on janoinen
etsii lähdettä totuuden.